Mikä on sallittua, mikä ei? Milloin saa tehdä tulen ja milloin on parempi pysähtyä vain kuuntelemaan? Kun aloin kulkea metsissä säännöllisemmin, huomasin nopeasti, ettei kyse ole vain varusteista ja reiteistä – vaan myös tavasta olla. Luonnossa liikkuminen ei ole villi länsi. Se on hiljainen sopimus, jossa jokainen meistä on sekä vieras että vastuunkantaja.
Tässä artikkelissa jaan tärkeimmät säännöt, tavat ja hiljaiset vihjeet, jotka olen oppinut vuosien aikana – sekä ne pienet asiat, jotka tekevät luonnossa olemisesta yhteistä ja kestävää. Mutta ennen kuin mennään yksityiskohtiin, kerron eräästä kerrasta, jolloin opin tämän kantapään kautta…
Jokamiehenoikeudet – vapaus tuo vastuun
Ajattelin aluksi, että luonnossa saa tehdä mitä haluaa, kunhan ei roskaa. Mutta sitten kuulin ensimmäistä kertaa sanan ”jokamiehenoikeudet” ja ymmärsin, että kyseessä on jotain suurempaa: lupa kulkea, muttei jättää jälkiä.
Jokamiehenoikeudet antavat meille vapauden liikkua, poimia marjoja ja säilyä yö luonnossa ilman maanomistajan lupaa, kunhan emme aiheuta haittaa tai häiriötä. Mutta vapaus tuo aina mukanaan vastuun. Tulen tekeminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, eikä teltan voi pystyttää mihin tahansa useammaksi yöksi.
Joillakin alueilla, kuten kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla, noudatetaan erityissääntöjä. Nämä säännöt ovat olemassa syystä: ne suojelevat herkkiä elinympäristöjä ja turvaavat sen, että muutkin voivat nauttia niistä jälkikäteen. Aina ennen retkeä tarkistan aluekohtaiset ohjeet, sillä ne vaihtelevat yllättävän paljon.
👉 Tutustu myös: Miten aloittaa telttailu
Luonto ei ole vain maisema – se on koti
Eräänä kevätaamuna seisoin sammaleisella kalliolla ja kuulin riekon kutsun – se pysäytti minut täysin. Silloin ymmärsin, ettei luonto ole meille vain maisema. Se on jonkun koti.
Jokainen askel polulla vaikuttaa. Eläinten reviirit, pesintäalueet ja kasvustot vaativat rauhaa ja tilaa. Kun liikun hiljaa, en ainoastaan näe enemmän – myös luonnonrytmi alkaa paljastua. Olen oppinut, että kun pysyn polulla, annan kasveille mahdollisuuden kasvaa ja maaperälle aikaa eheytyä.
Polulta poikkeaminen ei ole aina kiellettyä, mutta se kannattaa tehdä harkiten. Etenkin keväisin, kun linnut pesivät ja kasvit nousevat, jalanjäljet voivat jäädä pitkiksi ajoiksi. Tämän ymmärrettyäni olen valinnut tarkemmin, mihin astun.
Hyvä käytös polulla – pieniä tekoja, iso vaikutus
Yksi banaaninkuori ei paljoa paina, mutta metssä sen jälki voi jäädä vuosiksi. Roska ei aina näytä roskalta: biohajoavatkin jätteet, kuten teepussit ja ruokajätteet, kuuluvat reppuun ja kotimatkalle, eivät maastoon.
Luonnossa liikkuessa kohtaan usein muita retkeilijöitä. Se on osa kokemusta. Toisinaan vaihdetaan katseet tai lyhyt tervehdys, mutta usein vain hiljaisesti ohitetaan. Tärkeintä on, ettei toisen rauhaa rikkouta. Olen oppinut, että taukopaikoilla tilan jättäminen ja äänen käyttö maltillisesti on merkki hyvästä polkukulttuurista.
Jos kuljen lemmikin kanssa, varmistan että se pysyy hallinnassa – ja tarvittaessa hihnassa. En siksi, että en luottaisi koiraani, vaan siksi että en tunne kaikkia, joita polulla tapaamme. Villieläimet, muut kulkijat ja toisten lemmikit ansaitsevat rauhan.
Tuli, teltta ja tauko – mitä saa ja mitä ei
Opin nopeasti, ettei metsäpalovaroituksen aikana kannata edes ajatella tulen tekoa – mutta onneksi on muitakin tapoja nauttia tauosta. Avotulen tekeminen on sallittua vain merkityillä paikoilla ja sallituin ehdoin. Kesäisin metsäpalovaroitukset ovat yleisiä, ja silloin on luotettava retkikeittimeen.
Retkikeittimen valintaan kannattaa panostaa. Itse suosin pientä kaasukeitintä, joka toimii hyvin myös tuulisessa kelissä. Keittimen käyttö vaatii huolellisuutta: tasainen alusta, tuulensuoja ja palamaton ympäristö ovat ensisijaisia asioita. Tuli on ilon lähde, mutta myös riski.
Yöpyminen onnistuu yleisesti luonnossa, mutta vain väliaikaisesti. Pidemmät leiriytymiset vaativat maanomistajan luvan. Joskus pieni siirtymä tekee ison eron: kun teltta on syrjässä, kaukana pihoista ja poluista, sekä maisema että mieli rauhoittuvat.
👉 Tutustu myös: Parhaat retkikeittimet vertailussa
Miten opetan myös muut käyttäytymään oikein?
En halunnut saarnata – joten kerroin lapsilleni tarinan liito-oravasta. Sen jälkeen roskien kerääminen tuntui heistä itsestäänselvältä. Lapset oppivat parhaiten esimerkin kautta.
Kun kuljen luontoon muiden kanssa, pidän tavanomaisena, että jaamme syyt miksi teemme mitä teemme. Se ei vaadi puheita, vaan pieniä huomioita: ”Täällä pesii usein lintuja, kuljetaan tätä kautta.” Myös kokeneiden seurassa olen oppinut uutta, hiljaa katsomalla.
Joskus näen jonkun toimivan vastoin luontoetikettiä. En huuda, en moiti. Usein pieni keskustelu, huoleton huomautus tai oman toiminnan esimerkillisyys riittää. Metsä kasvattaa lempeästi, ja niin haluan itsekin toimia.
Metsä ei huuda – eikä minunkaan tarvitse
Kerran metsä opetti minulle, että hiljaisuus voi olla tehokkain tapa vaikuttaa. Istuin kivellä, odotin kahvin valmistumista ja kuuntelin. Ei tarvittu sanoja, ei selityksiä. Metsä puhuu hiljaa, mutta selkeästi.
Rauhallinen ja hiljainen retkeilykulttuuri on jotain, minkä toivon yleistyvän. Se ei tarkoita vaitioloa, vaan herkkyyttä: tiedostamista, että emme ole yksin. Jokainen retki on tilaisuus laskea tempoa ja kuunnella.
Aina ei tarvitse sanoa mitään. Metsässä hiljentyminen avaa oven myös sisäiseen rytmiin. Kun ulkoinen meteli vaimenee, kuulen omat ajatukseni paremmin. Ja usein huomaan, että niissä onkin kaikki oleellinen.
